Se tunne kun pitkän taistelun jälkeen koitat nukuttaa lastasi lopulta viereesi ja pimeässä huoneessa yrität olla silmät kiinni hipi hiljaa ja leikkiä nukkuvaa. Yhtäkkiä kuuluu pienellä äänellä ”kukkuu” ja raotat silmiäsi nähdäksesi kun lapsesi on käsillään peittänyt kasvonsa leikkien kukkuu-leikkiä.
Siinä on vaikea olla vihainen ja kiukun sijaan sinut valtaa järjetön rakkauden tunne lastasi kohtaan ja haluat rutistaa häntä vain kovempaa. Hetkeä myöhemmin havahdut siihen kun miehesi tulee tökkimään sinua hereille, kun olettekin nukahtaneet lapsen kanssa molemmat. <3
Näin meille kävi eräänä iltana ja halusin jakaa sen tunteen täällä teidän kanssa. Onko teille käynyt vastaavanlaisia tilanteita, kun pitäisi olla vihainen mutta kun ei vaan pysty?
Postauksen kuva liittyy taas toiseen tilanteeseen, kun löysin Eliksen omasta huoneestaan pehmolelut kerättynä sänkyynsä ja lukemassa heille iltasatua sängyn vieressä. Miten hellyyttävä näky voikaan olla!