Kuulostaako tutulta kun kerron, että meidän perheessä ei suinkaan lapsi ole se, joka ensimmäisenä kömpii vanhempien väliin, vaan se olenkin minä, joka kaappaan lapseni omasta sängystään viereeni nukkumaan. Joo ei varmasti kuulostakaan, koska siis sehän on ihan pähkähullua…
Ainoastaan vain, että meillä tapahtuu juurikin sitä. Elis toki nukutetaan omaan sänkyynsä, mutta juuri ennen kun olemme itse menossa nukkumaan, saatan käydä välillä jopa mieheltäni salaa hakemassa Eliksen meidän sänkyyn.
Muutettuamme tähän ihanaan paritalokotiimme, on maan tasalla kävelytien varrella asuminen saanut iltaisin ajatukseni laukkaamaan ja saatan kuvitella millon ketäkin rosvoroopeja meidän oven taakse. Hommaahan ei helpota yhtään se, että menin nyhjäisemään etupihan puskat viime kesänä kokonaan veke, tehden kotimme täysin suojattomaksi. Sitten vielä kun siihen ajatukseen lisätään se, että Eliksen huone on aivan siinä ensimmäisenä tyrkyllä, saatan pelätä jostain ihmeen syystä, että joku haluaisi vahingoittaa häntä. Ajatukset on ihan järjettömiä ja ottaen vielä huomioon, että asumme oikeasti turvallisella alueella, kuulostan lähinnä mielipuolelta.
Ja onhan meillä tuo ihana, varkaista hälyttävä spanieli, joka varmasti herättäisi koko isäntäväen jos joku yrittäisi tunkeutua kotiimme. Oli miten oli, joskus näitä ajatuksenjuoksuja on vaikea hallita ja silloin oman lapsen kaappaaminen meidän väliin tuntuu parhaimmalta ratkaisulta. Tänä päivänä saa lukea niin järkyttäviä juttuja jatkuvasti lehdestä, ettei koskaan voi olla enää liian varovainen.
Ja mikäs siinä, rakastan nukkua lapseni vieressä. Tiedän, että toisten on vaikea nukkua levollisesti lapsi vieressä, mutta itse nukun kyllä huomattavasti paremmin kun tunnen hänen potkut naamassani hänet lähelläni. Niin rakas tuo pieni mies on. <3
