Valoa tunnelissa

mina-13.jpg

Jälleen avautumista tiedossa. Maaliskuun ostoslakko on tehnyt tehtävänsä ja sisustuspostaukset on jäänyt vähiksi ja on ollut enemmän aikaa keskittyä itseensä ja se näkyy blogissakin. En halua missään nimessä tehdä blogistani mitään mielenterveysblogia, mutta haluan toki tuoda tiettyjä asioita elämästäni myös tänne blogiin. Kerroinkin jo pinnan alla -postauksessa (klik) kärsimästäni sairaudesta, paniikkihäiriöstä ja siitä aiheutuvista ahdistuskohtauksista. Olen aikaisemmin kuvitellut saavani joka kerta paniikkikohtauksen, mutta viime aikoina on käynyt ilmi, että kyseessä onkin ollut ahdistuskohtaus, todennäköisesti. Ahdistuskohtaus taas syntyy siitä paniikkikohtauksen pelosta. Tai jotain. Ahdistuskohtausten määrä kasvoi räjähdysmäisesti talven aikana ja päätinkin hakea apua.

Olen päättänyt vihdoin aloittaa lääkityksen sekä mahdollisesti psykoterapian. Tarkoituksena olisi aloittaa psykoterapia, jos ja kun saan kelan avustukseen päätöksen. Lisäksi aloitan syömään lääkkeitä ahdistukseen. Olen hoitanut tätä kaikkea nyt julkisella puolella, koska sairaskuluvakuutukseni ei kata psykoterapiaa. Ihme kyllä lääkkeet se kuitenkin kattaa. Noh, oli miten oli. Tässä hieman ajatuksia tästä prosessista. Tapasin jo viime syksynä ensimmäisen kerran psykologini, jonka kanssa mietittiin tuolloin hoitamisen vaihtoehtoja. Päätettiin ensin kokeilla nettiterapiaa, joka ei kuitenkaan sopinut itselleni. Jatkuvasti pankkitunnuksien kanssa nettiin kirjautuminen ja sinne tuntemuksien sopertaminen tuntui todella hankalalta ja jätin koko leikin kesken. Jos nettiterapiaa jossain vaiheessa päätetään kehittää mobiilisovellukseksi, uskon sen toimivan paremmin.

Melkein puolen vuoden pituisen jakson olin tekemättä sairaudelleni mitään ja jatkoin kohtauksista kärsimistä. Kunnes huomasin kadottaneeni elämäniloni ja olevani jatkuvasti todella uupunut. En koe olevani mitenkään masentunut, mutta huomasin etten pystynyt enää nauttimaan kaikista kivoista asioista elämässäni ahdistuskohtauksien pelossa. Jännitin ja jännitän edelleen jokaista normaalista arjesta poikkeavaa tilannetta, vaikka kyseessä olisi Adelen keikka Tukholmassa tai hyvän ystävän synttäribileristeily. Haluaisin vain perua kaikki, mutta sekään ei ole ratkaisu.

Yhtenä päivänä sain ahdistuskohtauksen koiraa ulkoiluttaessa, Eliksen kulkiessa mukana rattaissa ja auringon paistaessa. Oli hiihtoloma ja kaikki oli oikein mainiosti. Tuo ahdistuskohtaus musersi itseni ihan totaalisesti ja purskahdin kotona vain itkuun ja soitin miehelleni, että nyt tarvitaan hoitoa! Varasin samantien, samalle päivälle ajan yksityiselle psykoterapeutille, halusin vain päästä purkamaan oloani. Hän oli sitä mieltä, että ehdottomasti nyt lääkitys kuntoon ja uskoi varmasti saavani kelan avustuksen psykoterapialle. Sitten varasin ajan terveyskeskukseen psykologille, samalle jonka luona kävin jo viime syksynä. Kävimme läpi kulunut puoli vuotta ja sovittiin, että varaan ajan terveyskeskuksen yleislääkärille koskien lääkitystä. Koska mielialalääkkeiden aloittaminen oli jo itsessään varsin kamala ajatus ja loi ahdistusta, olisin kovasti halunnut jutella asiasta alan ammattilaisen kanssa, yleislääkäreitä yhtään väheksymättä. Päätin kuitenkin varata ajan yleislääkärille, sillä lähes 200 euron käynti yksityisellä psykiatrille tuntui melko suurelta summalta. Myös moni läheiseni loi itselleni varmuutta sanomalla, että kyllä ne terveyskeskuksen yleislääkäritkin tietävät mitä tekevät, jopa psykologini puhui heidän puolestaan.

Ja niin vaan eilen koitti se päivä, kun kävelin yleislääkärin vastaanotolle omaan terveyskeskukseeni ja pahin pelkoni kävi toteen. Vastaanottamassa oli nuori mieslääkäri, josta valitettavasti paistoi läpi tietämättömyys. Kaikki hänen elekielestään lähtien puheisiin viittasi siihen, että nyt ollaan väärällä alueella. Sain kuitenkin lääkkeet ja uskon niiden olevan hyvät minulle, mutta koska yksi suurimmista peloistani tässä sairaudessa on nimenomaan lääkkeiden aloittaminen, ei tuo 20 minuutin käynti helpottanut oloani yhtään. Päästyäni vastaanotolta, purskahdin aivan lohduttomaan itkuun soittaessani yhdelle parhaista ystävistäni ja hän sai lopulta rauhoitettua minut. En siis missään nimessä halua arvostella lääkärin ammattitaitoa, mutta koska jo itse lääkkeiden aloittaminen on itselleni todella iso kynnys, olisin todella kaivannut varmuutta puhkuvan lääkärin, jolla olisi ollut selkeät vastaukset kaikkeen.

Tänään aloitin lääkkeiden syömisen ja jouduin jo toistamiseen aamulla soittaa ystävälleni, joka patisti minua. Yritän siirtää ajatukseni mahdollisista sivuoireista ja ahdistuskohtauksien voimistumisesta positiiviseen ajatteluun, että nämä lääkkeet auttavat minua ja pian saan taas elää normaalia elämää ja nauttia siitä.

Haluaisin kovasti kertoa tästä matkastani ahdistuneisuudesta onnellisuuteen myös täällä blogissa, jos se vaan teille sopii. Ymmärrän kyllä, jos näistä asioista ei halua täällä positiivisuuden keskellä lukea. Tämän bloginhan pitäisi olla se pakopaikka, jossa voi lukea niitä positiivisia asioita ja paeta omaa arkea. Mutta itselläni tämä kulkee nyt vahvasti mukana arjessa ja tuntuu jopa jotenkin tärkeältä saada vuodatettua fiiliksiä tänne. Sopiihan se teille?

Ulkoilmamyrkytys Nuuksiossa

nuuksio-45.jpg

Palataan meidän Tallinnan kylpyläreissuun vähän myöhemmin ja fiilistellään vähän tätä kevättä ilmassa. Lumet alkaa olla sulanut pois ja lämpötilat hipoo auringossa kymmentä astetta. Kyllä siinä viihtyy jo itse kukin. Oli ihana palata sunnuntaina kotiin ja vaikka jatkoimme matkaa vielä suoraan pääsiäislounaalle, ei päivä tuntunut pitkältä, koska aurinko porotteli ikkunoista sisään vielä puoli kahdeksalta illalla. Kotimatkalla haimme vielä koiran siskoltani hoidosta ja sovimme heti tärskyt seuraavalle päivälle retkeilyn ja grillailun merkeissä Nuuksioon.

Olen jo pitkään halunnut lähteä retkelle Nuuksioon, ottaa mukaan lämmintä kaakaota termarissa, makkaraa ja vaahtokarkkeja. Vaahtokarkit tosin vaihtui vieläkin parempaan, tikkupulliin. Siskon mies teki aamulla herkullisen pullataikinan ja vitsi miten nostalginen fiilis tuli kun taikinaa kieputeltiin kepin ympäri ja grillailtiin niitä.

Sää oli mitä mainioin aloittaa tällainen perheen yhteinen retkeily, meille kun se oli ensimmäinen laatuaan. Sää houkutteli monet muutkin paikalle ja melko täyttä metsäpoluilla olikin. Siellä sitten liukasteltiin menemään ja mieheni, itse satusetä, kertoi lapsille tarinoita jättiläisestä ja jättiläisen räästä, jonka päällä kävelimme ja jota valui kallion reunoja pitkin. Grillipaikalta takaisin kävellessä itselleni iski ulkoilmamyrkytys, taisi oman tikkupullan grillaaminen olla viimeinen niitti ja silmäluomia rupesi painamaan.

Ihan mahtava päivä, liki kolmen tunnin reipasta ulkoilua kauniissa säässä. Siinä ei huolet eikä murheet painanut ja kaikilla oli mukavaa.

nuuksio.jpg

nuuksio-3.jpg

nuuksio-7.jpg

nuuksio-14.jpg

nuuksio-18.jpg

nuuksio-20.jpg

nuuksio-26.jpg

nuuksio-33.jpg

nuuksio-37.jpg

nuuksio-44.jpg

nuuksio-46.jpg

nuuksio-51.jpg

nuuksio-54.jpg

nuuksio-66.jpg

nuuksio-69.jpg

nuuksio-74.jpg

nuuksio-76.jpg

Happee

sunnuntai-5.jpg

Huhh, tämä viikko onkin mennyt enemmän tällaiseksi avautumiseksi. Niin hyvässä kun pahassa. Nyt on pakko pysähtyä hengähtämään, levätä ja haukata happea. Lähdemmekin siis huomenna perheen kanssa viettämään viikonloppua Tallinnaan kylpylälomalle.

Olen ollut blogin kanssa koko talven ja alkukevään melko ahkera ja jaksanut kirjoitella lähes päivittäin, jättämällä kuitenkin tarkoituksella viikonloput ilman postauksia. Tälläkin hetkellä olisi paljon kirjoiteltavaa ja luonnoksissa odottelee monta julkaisua, mutta meillä juoksee kotona niin uhmakas kohta 3-vuotias, että tarvitsen hengähdystauon ja jatkan seuraavat viikot vähän maltillisemmalla postaustahdilla blogin kanssa.

Eilen oli viimeinen pisara Eliksen juostessa ympäri asuntoa, viskoen sisustustyynyjä, kaataen sohvapöydän, pomppien sohvalla, tiputtaen täyden ruokalautasen maahan, heittäen suihkussa kaikki shampoopullot ympäri kylpyhuonetta, lyöden vesipullolla päähän ja tönien ja purren, että lopulta nappasin vesipullon ja viskoin sen takapihan ovesta ulos niin, että se halkesi kahtia. Vesipullon rikkoontumisesta seurasi hysteerinen itku, joka ei loppunut muulla kun laittamalla Elis jo seitsemältä illalla nukkumaan, hän kävi aivan ylikierroksilla.

Lopulta Eliksen jo nukkuessa, kävin peittelemässä hänet uudelleen, hänen potkittua pois päältään peittonsa. Silloin iski järkyttävä morkkis omasta käytöksestäni ja vesipullon rikkomisesta, joka tietysti oli vahinko. Istuin siinä hetken vieressä, silittelin päätä ja ihastelin niitä maailman suloisimpia kasvoja. Kyllä meitä vanhempia koetellaan, mietin. Myöhemmin nappasin Eliksen kainaloon, kikateltiin ja halailtiin hetki meidän sängyssä ja käytiin takaisin nukkumaan.

Mukavaa ja rentouttavaa pääsiäistä kaikille!

sunnuntai-9.jpg

sunnuntai-10.jpg


Ystävyydestä

bff.jpg

Toissa viikonloppu sai miettimään ystäviäni ja miten tärkeitä niistä jokainen on minulle. Niin kauan kun muistan, olen ollut riippuvainen ystävistäni ja kaikki läheiset tietävät etten viihdy kovinkaan pitkiä aikoja yksin. Okei, tämä ajattelutapa on kyllä lapsen saannin myötä muuttunut. Nyt osaisin todella arvostaa sitä omaa aikaa jota ei enää saakaan… 😀

Ystävät ovat kuitenkin itselleni tietynlainen voimavara ollut aina ja vaikka elämässä on mennyt hieman surkeammin, on viereltä löytynyt aina ystäviä jotka ovat olleet tukena. Lapsen saaminen ei ole vähentänyt ystävien tärkeyttä elämässä, päinvastoin, mutta niitä tulee nykyään nähtyä huomattavasti harvemmin. Silti jokainen ystäväni on minulle kullan arvoinen ja tätä tulee sanottua liian harvoin. On ystäviä, joita näen lähes päivittäin ja tiedän heistä kaiken, ehkä välillä vähän liikaakin hehh ja on ystäviä, joita näen vain muutamia kertoja vuodessa, mutta tuntuu kun jatkaisimme aina suoraan siitä mihin edellisellä kerralla on jääty ja pystymme hiljaisuudellakin kertoa kuinka tärkeä toinen on. Välillä mieheni on jopa vähän mustasukkainen ystävistäni joille kerron kaiken ja joiden kanssa pystyn jakamaan kaiken. Toki miehenikin on yksi parhaista ystävistäni, mutta tällaisessa lapsiperheen arjessa se välillä unohtuu ja jaamme vain niitä kiukkuja. Tiedätte varmaan…

Voisin kirjoittaa ystävistäni vaikka kirjan, mutta ajattelin aloittaa vähän kevyemmällä, blogipostauksella. Jaan tällä hetkellä paljon samoja juttuja ja fiiliksiä ystäväni Kaisan kanssa ja naapureina olemmekin viettäneet paljon aikaa yhdessä.

Tutustuimme Kaisan kanssa syksyllä 2007 aloittaessamme samassa koulussa, samalla linjalla. Olimme aloittaneet juttelun netissä luokkakurssille luodussa ryhmässä jo ennen koulun virallista alkamista. Muistan ikuisesti istuessamme matematiikan preppauskurssilla, jolle molemmat jouduimme koulumenestyksemme vuoksi, kun ensimmäisen tauon aikana Kaisa tuli luokseni ja kysyi ”Ooksä Nina?” No olinhan minä ja tiesin heti löytäneeni ystävän loppuelämäkseni, niin kliseeltä kun se kuulostaakin.

Meistä todella tuli parhaat kaverit ja kuljimme kurssilta kurssille käsikädessä ja vietimme vapaa-ajan yhdessä. Kaisa oli ulospäinsuuntautunut, positiivinen ja tuli toimeen kaikkien kanssa ja minä olin todella ujo ja kuljin vanavedessä. Meitä erotti toki se, että Kaisa eli parisuhteessa eikä välittänyt juhlimisesta ja minä ravasin läpi kaikki koulubileet ja jäin vähän jälkeen opiskelusta. Jouduin myös käymään töissä opiskelujen lomassa, mikä verotti aikaani. Lopulta Kaisa valmistuikin koulusta kaksi vuotta aikaisemmin.

Ensimmäisenä opiskeluvuotena kävi nopeasti ilmi, että olimme myös sukua toisillemme. Vaikka Kaisa oli muuttanut pääkaupunkiseudulle Mikkelistä ja itse olin asunut koko ikäni Espoossa. Emme tietenkään mitään ihan lähisukua, mutta meidän isovanhemmat tunsivat toisensa. Nykyään meitä yhdistää sukulaisuussuhteen lisäksi moni muukin asia. Muutimme molemmat perheidemme kanssa saman kadun varrelle, meillä on lapset 10 kk ikäerolla ja käymme töissä samassa rakennuksessa.

Olin todella onnellinen, kun Kaisa perheineen osti asunnon melkein naapurista ja vielä onnellisempi, kun he saivat päiväkotipaikan samasta päiväkodista Eliksen kanssa. Siellä ne meidän kullannuput nyt porskuttelevat samassa ryhmässä ja toivottavasti heidän ystävyys kestäisi myös läpi elämän.

Arvostan Kaisaa niin suuresti, etten pysty sitä edes sanoin kuvailemaan. Hän on positiivisin ja iloisin koskaan tapaamani persoona ja hän on valloittanunt positiivisuudellaan monet muutkin. Saan usein kuulla siitä kaikilta joille olen Kaisan esitellyt.

Meiltä löytyy niin monia yhteisiä kiinnostuksen kohteita sisustamisesta valokuvaamiseen eikä meillä koskaan käy aika tylsäksi yhdessä, aina riittää höpöteltävää. Jopa niin paljon, että aina jäädessäni pois hänen kyydistään, joutuu hän vielä sammuttamaan auton hetkeksi jäädessämme jumiin juttuihimme ja hänen lähtiessään meiltä kylästä, jäämme oven suuhun roikkumaan vielä moneksi minuutiksi. Saman alan opiskelu kulkee vahvasti meidän arjessa mukana, kiinnitämme huomiota samanlaisiin asioihin ja nauramme samoille jutuille.

Välillä tuntuu, että olen Kaisalle velkaa koko elämäni. Hän on ollut tukena ja auttanut minua kaikissa elämäni hankalissa tilanteissa. Hän on kyydinnut kun en ole pystynyt itse ajamaan ja juossut hätiin kun olen apua tarvinnut. Eräänäkin aamuna sain häneltä viestin, jossa hän kysyi haluanko hänen käyvän puolestani Postissa, kun oli muistanut minun maininneen etten ole paniikkikohtauksiltani päässyt hakemaan yhtä pakettia.

Kiitos Kaisa, että olet olemassa. <3

Kuvissa meidän nöpsykät höpöilemässä.

bff-5.jpg

bff-10.jpg

bff-18.jpg

bff-22.jpg

bff-6.jpg

Kun äiti heittäytyi lapselliseksi

paasiainen-29.jpg

Olipas äidillä suuret odotukset palmusunnuntain suhteen. Ensin en ollut edes ajatellut lähteväni virpomaan Eliksen kanssa ja yhtäkkiä olinkin asettanut koko hommalle hirveät paineet ja kun homma ei mennytkään niin kun mielikuvissa, tuli kiukku. Äidille.

Puhuimme koko viime viikon virpomisesta ja miten koristellaan yhdessä pajunoksia ja sitten Elis pukeutuu pieneksi noidaksi ja lähtee virpomaan ja saa PALJON suklaamunia. Elis oli niin innoissaan eikä paljon muusta puhunut. Lauantaina sitten koristeltiin niitä pajunoksia ja koristeltiin varmuuden vuoksi muutama extra, jos vaikka intouduttaisiin oikein enemmänkin virpomaan. Suunnittelin reittiä niin, että kävisimme läpi kaikki lähellä asuvat sukulaiset.
Sitten koitti sunnuntai, joka muuttui nopeasti painajaismaiseksi päiväksi. Puettiin huivit ja essut ja piirrettiin kasvoihin ”näppylöitä” niin kun Elis niitä kutsui. Hän meni innoissaan peilin eteen katsomaan itseään, mutta innostus loppui lyhyeen. Yhtäkkiä kasvoille nousi hätääntynyt ilme ja hän halusi ”näppylät” pois ja vaatteet pois. Rauhoittelin häntä ja kerroin miten serkkutytötkin on pukeutunut noidiksi. Katseltiin netistä yhdessä pienien pääsiäisnoitien kuvia. Pääsimme lopulta autoon ja mummin pihalle. Elis jäi piilottelemaan itseään oven taakse ja laittoi korin päähänsä. Häntä hävetti. Äiti vielä kiusasi lisää yrittäen ottaa kuvia maailman söpöimmästä pienestä virpojasta. Menimme sisälle ja siellä alkoikin aivan hysteerinen itkeminen ja riisuuminen, jota seurasi ensin lahjontayritys ja sitten uhkailu. Kumpikaan ei toiminut ja lopulta äiti heittäytyi lapseksi ja suuttui. Riisuttiin noidan vaatteet ja renkaat sutien poistuttiin paikalta. Kävimme vielä hampaat irvessä isomummin luona, joka niin odotti näkevänsä pikkunoidan ja kummitädin luona, joka niin rakastaa pikkuvirpojia.
Kotiin päästyämme lopulta rentouduttiin, syötiin lounas ja tutkimme yhdessä koriin kaikesta huolimatta kertynyttä saldoa. Ettäpä sellainen palmusunnuntai meillä, taidettiin traumatisoitua koko perhe. 😀 Miten muilla selvittiin virpomisesta? Minkä ikäisenä teillä lapset ensimmäisen kerran on lähteneet virpomaan ja onko se ollut lapselle ihan mielekäs juttu?

paasiainen-20.jpg

paasiainen-22.jpg

paasiainen-24.jpg

paasiainen-25.jpg

paasiainen-31.jpg

paasiainen-33.jpg

paasiainen-36.jpg

paasiainen-38.jpg

paasiainen-40.jpg

Raakasuklaa

raakasuklaa-2.jpg

En voi varmaan tarpeeksi paljon hehkuttaa tätä raakasuklaata, jonka reseptin aikoinaan bongasin ihanan Saara Sarvaksen blogista. Olen harmitellut monesti Saaran lopettamista bloggaajana ja salaa toivonut, että hän vielä palaisi kirjoittamaan mahtavia juttujaan. No sitä odotellessa…

Jaoin blogissani viimeksi idean omatekemästä raakasuklaan aloituspakkauksesta lahjana. Se sisälsi käsinkirjoitetun reseptin sekä tarvittavat raaka-aineet. Kyseinen lahja meni siskolleni ja se taisi olla hyvin mieluisa, sillä raakasuklaata on huhupuheiden mukaan valmistettu jo useammankin kerran.

Tältä ne suklaat sitten näyttävät ja ne on NII-IN herkullisia. Näille ei vedä vertoja mitkään valmiit raakasuklaapakkaukset, joiden avulla voit tehdä itse raakasuklaata saati kaupan valmiit raakasuklaapatukat. Hyh roskiin sellaiset. Suklaan kruunaa ehdottomasti nuo pop amarantit, jotka tuovat siihen sellaisen crispymäisen koostumuksen. Ilman Saaraa en varmasti edes tietäisi näiden olemassaolosta.

Jos siis et vielä tähän mennessä ole näitä kokeillut, niin nyt viimeistään kehoitan kokeilemaan! Aikaa valmistukseen menee n. 15 minuuttia, jonka jälkeen riittää puolisen tuntia pakastimessa ja herkuttelubileet voi alkaa!

Tarvitset vain

– 1 dl kaakaovoita
– 3/4 dl raakakaakaojauhetta
– 3/4 dl kookosöljyä
– 1 dl mulperinmarjoja
– 1-2 rkl hunajaa tai agavesiirappia riippuen kuinka makeaa haluat siitä
– 1/2 tl suolaa
(- 1 rkl toco- tai lucumajauhetta)
– 1 dl pop amaranttia

Ja jep, resepti on taas muokkautunut viime kerrasta. Se taitaa vähän muuttua joka kerta kun teen raakasuklaata. Vain oikeastaan kaakaovoin ja raakakaakaojauheen oikealla suhteella on merkitystä, loput on vain makukysymyksiä. Olen viime aikoina lisännyt sinne joko toco- tai lucumajauhetta tuomaan hieman kermaisuutta ja makeutta. Tämän myötä hunajaa tai mulperinmarjojen määrää voi hieman vähentää.

Ensin tosiaan kaakaovoi sulatetaan vesihauteessa, sen jälkeen lisätään raakakaakaojauhe ja muut tilpehöörit. Mulperinmarjat tulee blendata ennen lisäämistä joukkoon, mutta muut sellaisenaan vaan.

Nämä kuvat ovat viime sunnuntailta kun meillä oli ihanien lumotyttöjen kanssa treffit rentouttavien poreiden äärellä isossa Jacuzzi poreammeessa. Tapasimme nyyttärimeiningillä ja minä päätin loihtia paikalle näitä raakasuklaita. Tässä siis resepti myös kaikille lumoaville bloggaajakollegoilleni, jotka näihin ihastui sunnuntaina. 😉

Sen verran täytyy vielä huomiota tehdä, että tein viime sunnuntaina nämä raakasuklaat ensimmäistä kertaa tällaisiin suklaamuotteihin ja tykkään kyllä enemmän kun tämä suklaa on sellaisessa ohuessa levymäisessä muodossa. Aikaisemmin olen siis kaatanut suklaamassan vain johonkin laakeaan astiaan, joka kestää pakastusta ja sitten käsin lohkonut sen pieniksi paloiksi. Suosittelen siis suklaalevyn tekoa suklaakonvehtien sijaan.

raakasuklaa-4.jpg

raakasuklaa-3.jpg

Hyväksyntää

keittio-3.jpg
Olen yrittänyt hyväksyä keittiömme sellaisena kun se on. Halu remontoida se kokonaan on aivan valtava, mutta raha kun ei kasva puussa, on vain odotettava. Siihen kun lisätään vielä mahdottoman huono kyky säästää, on odotettava vielä kauemmin. 
Keittiö ei ole missään nimessä toivoton, eikä näitä kuvia katsomalla edes ruma vaan oikein miellyttävä. Mutta näistä kuvista on rajattu pois pähkinäpuun väriset sokkelit ja runko. Kamalan kirjava graniittitasokaan ei satu silmiin näissä kuvissa. Ja nimenomaan kuvien kautta olenkin yrittänyt hyväksyä keittiömme sellaisena kun se on.
Ihastelen aina kateellisena keittiökuvia, joissa työtasolta löytyy vain kahvinkeitin. Se ei kuitenkaan ole todellisuutta, ainakaan meillä, vaan työpöydältä löytyy lisäksi miljoona muutakin asiaa kuten leivänpaahdin, tällä hetkellä mehulinko, mikro ja kasa tiskejä. Olen yrittänyt miljoonat kerrat raivata työtasoa turhuuksista, mutta jos piilotan esimerkiksi mehulingon kaappiin, niin sinne se myös jää. Leipälaatikon sen sijaan tajusin piilottaa kaappiin, kun siellä on meillä tällä hetkellä melko tyhjää.

Rahapussia kasvattaessa on hyvää aikaa miettiä tulevan keittiön käytännöllisyyttä ja nyt tuntuu ainakin siltä, että sellaista kaappitilaa tarvitaan, jonne saa kaikki keittiön pienkoneet helposti piilotettua ja otettua esiin tarvittaessa. Lisäksi kaipaan työtasoa ilman yläkaappeja. Esimerkiksi meidän tehosekoitin on niin korkea, että on lähes mahdotonta käyttää sitä työtason päällä, kun yläkaapit tulevat jo vastaan. Meidän keittiö on nyt U-mallinen, kun jääkaappi ja pakastin ovat omalla seinällään, mutta tulevaisuudessa haluaisin meidän keittiön olevan L-mallinen ja työtaso saisi jatkua ikkunaseinään saakka. Jääkaappi ja pakastin siirtyisivät pois nykyiseltä paikaltaan ja puhkaisisin pienen matkan seinää niiden takaa, jotta saadaan olohuoneen ja keittiön väliin lisää avaruutta. Näin saataisiin myös ruokapöytä keskelle ikkunaa, tällä hetkellä se ei nimittäin ole, sillä muuten keittiöön ei mahtuisi kävellä.

Olen miettinyt keittiöön pientä freesausta vaihtamalla sokkelit valkoisiksi ja maalaamalla keittiön lattiakaakelit saumoineen vaaleammiksi. Näillä muutoksilla pystyisin ehkä vielä muutaman vuoden hillitä itseäni.
keittio-2.jpg

keittio-9.jpg

keittio-12.jpg

keittio-16.jpg

keittio-14.jpg

keittio-6.jpg

Kuvat ilman tarinaa

tarjoiluvaunu-6.jpg

Välillä toivoisin voivani vain julkaista blogissani kuvia ilman sen kummempia tarinoita niille. Jokin kuitenkin aina pidättelee minua ja jään jumiin jo otsikkoa keksiessäni. Otsikko on muutenkin aina vaikein osa blogipostausta tehdessä, niin mitenkäs sitten kun ei ole edes mitään kerrottavaa muuten kuin kuvien muodossa.

Jos omistaisin paljon kauniita piensisustustuotteita, sommittelisin tuolle tarjoiluvaunulle varmaan joka päivä jotain erilaista kaunista katseltavaa ja kuvattavaa. Tarjoiluvaunun kuvaaminen on ehdottomasti lempparini tässä huushollissa, mutta kun tavarat sen päällä ei vaihdu, tuntuu turhauttavalta sitä kuvailla päivästä toiseen vaikka kuinka kauniilta näyttäisi.

Nytkin ihastuin viikonloppuna tuohon näkyyn, Naistenpäivän ruusut Ikean tarjoiluvaunulla ja kaivoin muuten vaan kameran esiin. Useimmiten nämä tällaiset kuvat jäävät kuitenkin vain koneelleni eikä näe sen kummempaa päivänvaloa. Ajattelin nyt kuitenkin tehdä poikkeuksen ja jakaa vain nämä ihastuttavat kuvat ilman tarinaa.
tarjoiluvaunu-5.jpg

tarjoiluvaunu-3.jpg

Viherkasvien huoltoa

peikonlehti.jpg

Ostin vuosi sitten Peikonlehden ja tuttuun tapaani olen hoitanut sitäkin huonosti. Mutta se on siitä huolimatta pysynyt mukana matkassa, kasvaen kokoa ja tehden uusia lehtiä. Nyt jo kuukauden päivät olen suunnitellut uuden isomman kukkaruukun ostamista, saamatta kuitenkaan mitään aikaiseksi.

Toissa viikolla silmääni kuitenkin osui vuodentakaiset kuvat peikonlehdestäni ja tajusin miten paljon se oikeasti on kasvanut. Samaan aikaan kiinnitin huomiota uusiin, vielä rullallaan oleviin lehtiin ja päätin toimia ennen kuin on liian myöhäistä. Kävin hakemassa Bauhausista samanlaisen, kokoa isomman ruukun ja kukkamultaa ja ryhdyin sunnuntaina toimeen.

Ottaessani peikonlehteä pois aikaisemmasta ruukusta, huomasin järkytyksekseni miten isot juuret viherkasvilleni oli kasvanut. Mutta vielä kamalampaa, huomasin vain iskeneeni sen vuosi sitten muoviruukussaan toisen ruukun sisään ja juuret olivat alkaneet kasvamaan muoviruukun pohjassa olevista rei’istä läpi. Mikään viherpeukalohan en ole, mutta tietääkseni näin ei nimenomaan saisi tehdä, vaan ne pitäisi aina istuttaa ruukkuihin. Ihme, että peikonlehti on jaksanut pysyä mukana.

Nyt asia on kuitenkin korjattu ja peikonlehti sai juurilleen isomman ruukun ja tuntuu kuin koko peikonlehti näyttäisi nyt isommalta ja komeammalta uuden ruukun myötä. Peikonlehti on nyt viikon verran saanut totutella uuteen isompaan kotiinsa ja se kyllä todella kaipasi sitä. Vauvalehdet aukesivat samantien ja uusia on jo tullut lisää. Toivottavasti meillä on vielä monta vuotta yhdessä kaikista edellisestä epäonnistumisista huolimatta. Muut kasvit pysykööt meillä tästä lähtien muovisina tai silkkisinä, leikkokukkia lukuunottamatta.

peikonlehti-3.jpg

peikonlehti-6.jpg

peikonlehti-2.jpg

Kevättä makuuhuoneessa

makuuhuone-2.jpg

Uhkailinkin jo pellavalakanapostauksessa, että meinaan hankkia meille pellavalakanat mintun värisinä ja niin vaan se päivä koitti, kun H&M:ltä tipahti postiluukusta taas tuntuva alennuskuponki. Lakanoiden todellista sävyä oli todella vaikea saada taltioitua kuvaan, mutta uskokaa kun sanon, että nämä on vielä kauniimmat livenä. Nyt yritin kuviin hieman korjailla väriä todellisemman mukaiseksi, mutta ei tämä nyt oikein kerro koko totuutta.

Sain muutaman kyselyn, että mitkä nyt sitten ovat omasta mielestäni parhaat pellavalakanat, Annon, Finlaysonin vai H&M Homen ja kallistun kyllä H&M lakanoiden puoleen niiden materiaalin, suuaukon nappien ja hinnan vuoksi. Nyt viimeistään omistaessani kahdet H&M Homen pellavalakanat, voin sanoa niiden olevan ehdottomat lempparini. Ainakin parivuodepeittoon, koska niissä tuo iso peitto pysyy parhaiten sisällä.

makuuhuone-9.jpg

makuuhuone-7.jpg

makuuhuone-6.jpg

makuuhuone-4.jpg