Toissa viikonloppu sai miettimään ystäviäni ja miten tärkeitä niistä jokainen on minulle. Niin kauan kun muistan, olen ollut riippuvainen ystävistäni ja kaikki läheiset tietävät etten viihdy kovinkaan pitkiä aikoja yksin. Okei, tämä ajattelutapa on kyllä lapsen saannin myötä muuttunut. Nyt osaisin todella arvostaa sitä omaa aikaa jota ei enää saakaan… 😀
Ystävät ovat kuitenkin itselleni tietynlainen voimavara ollut aina ja vaikka elämässä on mennyt hieman surkeammin, on viereltä löytynyt aina ystäviä jotka ovat olleet tukena. Lapsen saaminen ei ole vähentänyt ystävien tärkeyttä elämässä, päinvastoin, mutta niitä tulee nykyään nähtyä huomattavasti harvemmin. Silti jokainen ystäväni on minulle kullan arvoinen ja tätä tulee sanottua liian harvoin. On ystäviä, joita näen lähes päivittäin ja tiedän heistä kaiken, ehkä välillä vähän liikaakin hehh ja on ystäviä, joita näen vain muutamia kertoja vuodessa, mutta tuntuu kun jatkaisimme aina suoraan siitä mihin edellisellä kerralla on jääty ja pystymme hiljaisuudellakin kertoa kuinka tärkeä toinen on. Välillä mieheni on jopa vähän mustasukkainen ystävistäni joille kerron kaiken ja joiden kanssa pystyn jakamaan kaiken. Toki miehenikin on yksi parhaista ystävistäni, mutta tällaisessa lapsiperheen arjessa se välillä unohtuu ja jaamme vain niitä kiukkuja. Tiedätte varmaan…
Voisin kirjoittaa ystävistäni vaikka kirjan, mutta ajattelin aloittaa vähän kevyemmällä, blogipostauksella. Jaan tällä hetkellä paljon samoja juttuja ja fiiliksiä ystäväni Kaisan kanssa ja naapureina olemmekin viettäneet paljon aikaa yhdessä.
Tutustuimme Kaisan kanssa syksyllä 2007 aloittaessamme samassa koulussa, samalla linjalla. Olimme aloittaneet juttelun netissä luokkakurssille luodussa ryhmässä jo ennen koulun virallista alkamista. Muistan ikuisesti istuessamme matematiikan preppauskurssilla, jolle molemmat jouduimme koulumenestyksemme vuoksi, kun ensimmäisen tauon aikana Kaisa tuli luokseni ja kysyi ”Ooksä Nina?” No olinhan minä ja tiesin heti löytäneeni ystävän loppuelämäkseni, niin kliseeltä kun se kuulostaakin.
Meistä todella tuli parhaat kaverit ja kuljimme kurssilta kurssille käsikädessä ja vietimme vapaa-ajan yhdessä. Kaisa oli ulospäinsuuntautunut, positiivinen ja tuli toimeen kaikkien kanssa ja minä olin todella ujo ja kuljin vanavedessä. Meitä erotti toki se, että Kaisa eli parisuhteessa eikä välittänyt juhlimisesta ja minä ravasin läpi kaikki koulubileet ja jäin vähän jälkeen opiskelusta. Jouduin myös käymään töissä opiskelujen lomassa, mikä verotti aikaani. Lopulta Kaisa valmistuikin koulusta kaksi vuotta aikaisemmin.
Ensimmäisenä opiskeluvuotena kävi nopeasti ilmi, että olimme myös sukua toisillemme. Vaikka Kaisa oli muuttanut pääkaupunkiseudulle Mikkelistä ja itse olin asunut koko ikäni Espoossa. Emme tietenkään mitään ihan lähisukua, mutta meidän isovanhemmat tunsivat toisensa. Nykyään meitä yhdistää sukulaisuussuhteen lisäksi moni muukin asia. Muutimme molemmat perheidemme kanssa saman kadun varrelle, meillä on lapset 10 kk ikäerolla ja käymme töissä samassa rakennuksessa.
Olin todella onnellinen, kun Kaisa perheineen osti asunnon melkein naapurista ja vielä onnellisempi, kun he saivat päiväkotipaikan samasta päiväkodista Eliksen kanssa. Siellä ne meidän kullannuput nyt porskuttelevat samassa ryhmässä ja toivottavasti heidän ystävyys kestäisi myös läpi elämän.
Arvostan Kaisaa niin suuresti, etten pysty sitä edes sanoin kuvailemaan. Hän on positiivisin ja iloisin koskaan tapaamani persoona ja hän on valloittanunt positiivisuudellaan monet muutkin. Saan usein kuulla siitä kaikilta joille olen Kaisan esitellyt.
Meiltä löytyy niin monia yhteisiä kiinnostuksen kohteita sisustamisesta valokuvaamiseen eikä meillä koskaan käy aika tylsäksi yhdessä, aina riittää höpöteltävää. Jopa niin paljon, että aina jäädessäni pois hänen kyydistään, joutuu hän vielä sammuttamaan auton hetkeksi jäädessämme jumiin juttuihimme ja hänen lähtiessään meiltä kylästä, jäämme oven suuhun roikkumaan vielä moneksi minuutiksi. Saman alan opiskelu kulkee vahvasti meidän arjessa mukana, kiinnitämme huomiota samanlaisiin asioihin ja nauramme samoille jutuille.
Välillä tuntuu, että olen Kaisalle velkaa koko elämäni. Hän on ollut tukena ja auttanut minua kaikissa elämäni hankalissa tilanteissa. Hän on kyydinnut kun en ole pystynyt itse ajamaan ja juossut hätiin kun olen apua tarvinnut. Eräänäkin aamuna sain häneltä viestin, jossa hän kysyi haluanko hänen käyvän puolestani Postissa, kun oli muistanut minun maininneen etten ole paniikkikohtauksiltani päässyt hakemaan yhtä pakettia.
Kiitos Kaisa, että olet olemassa. <3
Kuvissa meidän nöpsykät höpöilemässä.
