Deittailusta

Halusin kirjoittaa kuluneesta vuodesta deittailurintamalla, mikä on siis täysin erilaista nyt, 4-vuotiaan pojan äitinä, kuin viimeksi ollessani sinkku.

Vuosi on ollut sekä surullisen hupaisa että myös opettavainen ja kuluttava. Ensin en ollut missään nimessä valmis uuteen suhteeseen, vaan nautin yksinolosta. Lähdin kuitenkin uteliaana deittailemaan uusia ihmisiä ja viimeiseen vuoteen on mahtunut monenlaisia treffejä. Tuntuu, että nyt vihdoin tiedän millaisen ihmisen haluan rinnalleni. Lapsen saannin sekä muutaman ikään karttuneen lisävuoden ansiosta olen viisaampi ja oppinut myös itsestäni paljon. Olemme myös käyneet pitkiä ja syvällisiä keskusteluja ystävieni kanssa itsestäni, siitä millaisen miehen tarvitsen ja mikä aikaisemmissa suhteissa on mennyt pieleen.

Viime kesän koittaessa, eli juuri silloin kun sinkkuudesta pitäisi nimenomaan nauttia, aloin kuitenkin vähitellen kaipaamaan jotain toista aikuista ihmistä jakamaan arjen kanssani. Ja voin kertoa, että kulunut kesä olikin yhtä tunteiden vuoristorataa.

Deittailu yksinhuoltajana on huomattavasti vaikeampaa ja luo monia haasteita, kuten rajallisen vapaa-ajan käydä deiteillä sekä selkeästi huonomman markkina-arvon sinkkumarkkinoilla. On ollut hassua huomata miten erilailla vanhemmuus vaikuttaa olit sitten mies tai nainen. Miehen status sen kun paranee ja naiset suorastaan ui liiveihin. Naisilla ei ihan noin onnekkaasti käy, vaan miehet tuntuvat karttavan kuin ruttoa. Jostain syystä heti kuvitellaan, että ollaan etsimässä isäpuolta lapselle, mikä ei pidä paikkaansa. Itse olen esimerkiksi kokenut viimeisen vuoden aikana monet pakit, jotka enemmän tai vähemmän ovat johtuneet siitä, että olen 4-vuotiaan pojan äiti. Milloin syynä on se, ettei aikani lapsen vuoksi riitä miehelle tai mies ei pysty hypätä mukaan ns. valmiiseen pakettiin.

Tämä sinkkuvuosi on ollutkin melkoista itsetunnon koettelemista. Olen ennenkin puhunut kolmenkympin ikäkriisistäni, joka vaikuttaakin paljon tämän hetkiseen itsetuntooni eikä hommaa helpota yhtään toistuvat torjutuksi tulemiset. Sitten on taas niitä hetkiä, kun pienikin sana tai teko saa itsetuntoni kohoamaan pilviin. Voin myöntää, että itsetuntoni on tällä hetkellä kuin tasapainovaaka, joka horjahtaa pienestäkin.

Ja mitä tulee Tinderiin, tähän mahtavaan kumppanin metsästyssovellukseen, se on kyllä sellainen saatana. Tinderissä ollaan kertakäyttökamaa, ihmisiltä puuttuu kaikki kunnioitus toista kohtaan. Mutta ei siitä sen enempää.

Aikamoinen seikkailu on siis ollut viimeinen vuosi. Olen kokenut pettymyksiä ja ihastuksia, isompia ja pienempiä, ja olen jopa itkenyt sydän syrjällään ja syyttänyt kaikkia ja kaikkea ja menettänyt toivon itseni sekä miesten suhteen. Olen yrittänyt olla avoimin mielin liikenteessä, tuomitsematta ketään ensisilmäykseltä ja täten deittaillut hyvin erilaisia persoonia. Olen yllättänyt itseni ihastumalla täysin päinvastaiseen kuin ennen olisin ihastunut ja toisaalta taas en olekaan ihastunut sellaiseen, josta ystävätkin olisivat voineet lyödä vetoa, että nyt viedään tyttöä. Ennen ihastuinkin herkästi, nykyään olen paljon varovaisempi. En kuitenkaan niin varovainen ettenkö nyt taas olisi murtunut yhden kaksilahkeisen vuoksi.