treenivaatteet-1.jpg


Mainitsinkin jo aikaisemmin blogin puolella aloittaneeni taas urheilemisen ja Instagramiinkin olen muutaman salipäivityksen laittanut. Liikkumista olen koittanut aloitella useampaan otteeseen Eliksen syntymän jälkeen, mutta ihan kuin oma kroppa laittaisi joka kerta vastaan puskemalla ikävän flunssan päälle. Tämä taas johtaa omalla kohdallani aina siihen, että treeni-innostus lopahtaa ja liikkuminen tyssää siihen.

Havahduin jo viikkoja sitten ollessani salilla siskoni kanssa, että kappas, kuudes viikko käynnistyi siitä kun aloitin ensin kevyesti lenkkeilyn, edelleen sali-innostus kulkien mukana arjessa. Normaalisti tässä vaiheessa olisin jo ehtinyt sairastua moneen otteeseen ja lopettaa liikkumiseen, mutta nyt en. Ainoat säryt mitä olen tuntenut tänä aikana, on ollut terveet lihassäryt. Ja se tunne on oikeasti uskomattoman hyvä. Nyt tietysti viimeisen viikon aikana on pientä flunssaa yrittänyt pukata päälle, mutta yritän tsempata itseäni ihan toden teolla ettei tässä vaan nyt olisi loppu lähellä eli tsemppiä tarvitaan!

Siitä on aikalailla tasan kolme vuotta, kun aktiivinen liikkumiseni loppui kuin seinään. Odottaessani Elistä, olin alkuraskauden aikoihin niin väsynyt, etten yksinkertaisesti kyennyt liikkumaan. Urheilemisen lopettaminen tuolloin kaduttaa vieläkin, mutta silloin se tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta raahata itsensä lenkkipolulle tai kuntosalille. Toisaalta en ole koskaan ollut mikään superurheilija, eikä elämässäni ole ollut mitään rakasta urheilulajia, jossa rakkaus lajia kohtaan saisi jatkamaan. Olen aina ollut sellainen ajoittainen innostuja, mutta tuolloin takana oli ollut jo lähes vuoden reipas jakso, kun kävin vähintään 3-4 kertaa salilla ja lenkkeilin. Ja se näkyi myös ulkoisesti. Olin hyvässä kunnossa ja virkeä.

Olen ollut viimeiset kaksi vuotta todella ahdistunut siitä etten liiku ja yritin jo ennen häitämme aloittaa kotona jumppaamisen, mutta kotona liikkuminen ei yksinkertaisesti kiinnostanut pätkääkään. Keksin miljoona muuta asiaa, mitä tein mieluummin kun aloitin kotona jumppaamisen. Ja kun ne piti vielä aina ajoittaa Eliksen päiväuniaikaan, jolloin olisin halunnut itsekin vain olla. Sitten palasin töihin ja tuntui ettei vuorokaudessa riitä tunnit käymään salilla, koska teemme mieheni kanssa eri työvuoroja ja Elis olisi tarvinnut laittaa hoitoon salin tai lenkin ajaksi. Tai vaihtoehtoisesti minun olisi pitänyt ajoittaa urheilemiseni aikaisin aamuun tai myöhään iltaan, joista kumpikaan vaihtoehto ei houkutellut. Eliksen hoitoon laittamisesta taas tunsin todella huonoa omaatuntoa eikä se ollut ensimmäiseen päiväkotivuoteen vaihtoehto, koska mielestäni oli väärin päiväkodin jälkeen vielä laittaa hänet seuraavaan hoitopaikkaan. Millainen äiti laittaa lapsen vielä lapsiparkkiin salilla käynnin ajaksi?

No sellainen äiti, joka haluaa pitää itsestään huolta ja fyysisen hyvän kunnon lisäksi haluaa voida myös henkisesti hyvin. Tällainen hyvinvoiva äiti on tietysti myös mukavempaa seuraa niin lapselle kuin kaikille läheisilleen ja jaksaa paremmin arkea. Sen olen oppinut vasta nyt, enkä enää pode huonoa omaatuntoa viedessäni Eliksen hoitoon.

Vaikka en ole huomannut vielä muutosta kropassani, enkä oikeastaan koe olevani pirteämpi, olen huomannut jaksavani paremmin Eliksen kanssa ja pienet uhmakohtauksetkin pystyn kohtaamaan ilman raivostumista. Kirjoitin heinäkuussa siitä miten vaikeaa meillä on kotona, mutta se sama tunnelma Eliksen kanssa on puff, hävinnyt. Toki silloin vietettiin kesälomaa ja oltiin kotona 24/7, enkä päässyt Elistä karkuun työpäivän ajaksi. Uskon kuitenkin, että urheilemisella on osuutta siihen, että jaksan kotona paremmin. Myön itsetunto alkaa pikkuhiljaa kohota ja omasta ulkonäöstä huolehtiminen kiinnostaa, eikä tulisi mieleenkään painella töihin ilman yhtään meikkiä ja siistejä vaatteita.

Seuraava etappi olisi kiinnittää enemmän huomiota myös ruokailuihin ja löytää ne viisi ateriaa päivään. Tällä hetkellä syön aamupuuron (silloin kun jaksan), lounaan ja illalla toisen lämpimän ruoan. Koko päivä lounaan ja illalla syödyn ruoan välillä saattaa mennä ilman mitään välipaloja tai sitten napostellen kaikkea huonoa... Eli tässä olisi ehdottomasti skarppaamisen paikka ja myös vihanneksia pitäisi lisätä aterioihin PALJON enemmän.

Onko muita äitejä, jotka on soimannut itseään oman itsensä huolehtimisesta ja tuntunut pahalta lapsen laittaminen hoitoon liikkumisen ajaksi?