mina-13.jpg

Jälleen avautumista tiedossa. Maaliskuun ostoslakko on tehnyt tehtävänsä ja sisustuspostaukset on jäänyt vähiksi ja on ollut enemmän aikaa keskittyä itseensä ja se näkyy blogissakin. En halua missään nimessä tehdä blogistani mitään mielenterveysblogia, mutta haluan toki tuoda tiettyjä asioita elämästäni myös tänne blogiin. Kerroinkin jo pinnan alla -postauksessa (klik) kärsimästäni sairaudesta, paniikkihäiriöstä ja siitä aiheutuvista ahdistuskohtauksista. Olen aikaisemmin kuvitellut saavani joka kerta paniikkikohtauksen, mutta viime aikoina on käynyt ilmi, että kyseessä onkin ollut ahdistuskohtaus, todennäköisesti. Ahdistuskohtaus taas syntyy siitä paniikkikohtauksen pelosta. Tai jotain. Ahdistuskohtausten määrä kasvoi räjähdysmäisesti talven aikana ja päätinkin hakea apua.

Olen päättänyt vihdoin aloittaa lääkityksen sekä mahdollisesti psykoterapian. Tarkoituksena olisi aloittaa psykoterapia, jos ja kun saan kelan avustukseen päätöksen. Lisäksi aloitan syömään lääkkeitä ahdistukseen. Olen hoitanut tätä kaikkea nyt julkisella puolella, koska sairaskuluvakuutukseni ei kata psykoterapiaa. Ihme kyllä lääkkeet se kuitenkin kattaa. Noh, oli miten oli. Tässä hieman ajatuksia tästä prosessista. Tapasin jo viime syksynä ensimmäisen kerran psykologini, jonka kanssa mietittiin tuolloin hoitamisen vaihtoehtoja. Päätettiin ensin kokeilla nettiterapiaa, joka ei kuitenkaan sopinut itselleni. Jatkuvasti pankkitunnuksien kanssa nettiin kirjautuminen ja sinne tuntemuksien sopertaminen tuntui todella hankalalta ja jätin koko leikin kesken. Jos nettiterapiaa jossain vaiheessa päätetään kehittää mobiilisovellukseksi, uskon sen toimivan paremmin.

Melkein puolen vuoden pituisen jakson olin tekemättä sairaudelleni mitään ja jatkoin kohtauksista kärsimistä. Kunnes huomasin kadottaneeni elämäniloni ja olevani jatkuvasti todella uupunut. En koe olevani mitenkään masentunut, mutta huomasin etten pystynyt enää nauttimaan kaikista kivoista asioista elämässäni ahdistuskohtauksien pelossa. Jännitin ja jännitän edelleen jokaista normaalista arjesta poikkeavaa tilannetta, vaikka kyseessä olisi Adelen keikka Tukholmassa tai hyvän ystävän synttäribileristeily. Haluaisin vain perua kaikki, mutta sekään ei ole ratkaisu.

Yhtenä päivänä sain ahdistuskohtauksen koiraa ulkoiluttaessa, Eliksen kulkiessa mukana rattaissa ja auringon paistaessa. Oli hiihtoloma ja kaikki oli oikein mainiosti. Tuo ahdistuskohtaus musersi itseni ihan totaalisesti ja purskahdin kotona vain itkuun ja soitin miehelleni, että nyt tarvitaan hoitoa! Varasin samantien, samalle päivälle ajan yksityiselle psykoterapeutille, halusin vain päästä purkamaan oloani. Hän oli sitä mieltä, että ehdottomasti nyt lääkitys kuntoon ja uskoi varmasti saavani kelan avustuksen psykoterapialle. Sitten varasin ajan terveyskeskukseen psykologille, samalle jonka luona kävin jo viime syksynä. Kävimme läpi kulunut puoli vuotta ja sovittiin, että varaan ajan terveyskeskuksen yleislääkärille koskien lääkitystä. Koska mielialalääkkeiden aloittaminen oli jo itsessään varsin kamala ajatus ja loi ahdistusta, olisin kovasti halunnut jutella asiasta alan ammattilaisen kanssa, yleislääkäreitä yhtään väheksymättä. Päätin kuitenkin varata ajan yleislääkärille, sillä lähes 200 euron käynti yksityisellä psykiatrille tuntui melko suurelta summalta. Myös moni läheiseni loi itselleni varmuutta sanomalla, että kyllä ne terveyskeskuksen yleislääkäritkin tietävät mitä tekevät, jopa psykologini puhui heidän puolestaan.

Ja niin vaan eilen koitti se päivä, kun kävelin yleislääkärin vastaanotolle omaan terveyskeskukseeni ja pahin pelkoni kävi toteen. Vastaanottamassa oli nuori mieslääkäri, josta valitettavasti paistoi läpi tietämättömyys. Kaikki hänen elekielestään lähtien puheisiin viittasi siihen, että nyt ollaan väärällä alueella. Sain kuitenkin lääkkeet ja uskon niiden olevan hyvät minulle, mutta koska yksi suurimmista peloistani tässä sairaudessa on nimenomaan lääkkeiden aloittaminen, ei tuo 20 minuutin käynti helpottanut oloani yhtään. Päästyäni vastaanotolta, purskahdin aivan lohduttomaan itkuun soittaessani yhdelle parhaista ystävistäni ja hän sai lopulta rauhoitettua minut. En siis missään nimessä halua arvostella lääkärin ammattitaitoa, mutta koska jo itse lääkkeiden aloittaminen on itselleni todella iso kynnys, olisin todella kaivannut varmuutta puhkuvan lääkärin, jolla olisi ollut selkeät vastaukset kaikkeen.

Tänään aloitin lääkkeiden syömisen ja jouduin jo toistamiseen aamulla soittaa ystävälleni, joka patisti minua. Yritän siirtää ajatukseni mahdollisista sivuoireista ja ahdistuskohtauksien voimistumisesta positiiviseen ajatteluun, että nämä lääkkeet auttavat minua ja pian saan taas elää normaalia elämää ja nauttia siitä.

Haluaisin kovasti kertoa tästä matkastani ahdistuneisuudesta onnellisuuteen myös täällä blogissa, jos se vaan teille sopii. Ymmärrän kyllä, jos näistä asioista ei halua täällä positiivisuuden keskellä lukea. Tämän bloginhan pitäisi olla se pakopaikka, jossa voi lukea niitä positiivisia asioita ja paeta omaa arkea. Mutta itselläni tämä kulkee nyt vahvasti mukana arjessa ja tuntuu jopa jotenkin tärkeältä saada vuodatettua fiiliksiä tänne. Sopiihan se teille?