y4mMzqqdmOSgBGF6CvXpsd3RFr1cnH1pPZAGnye_

Viime viikkoina olen usein pysähtynyt ikävöimään ja haikailemaan taakse jäänyttä elämää. Eilen postiluukusta kolahti päätös, jossa minut ja Eliksen isä tuomittiin avioeroon. Huhh, kuulostaa aika rankalta sana tuomittu, mutta niinhän se nyt vain menee.

Juuri ennen tuota postia riitelimme exäni kanssa hoitosysteemeistä ja riita kasvoi lumipallon lailla jo aivan epäolennaisiin asioihin. Sellaisiin asioihin joihin meillä ei enää ole oikeutta puuttua toistemme elämässä.

Monet aina kysyvät meidän väleistä ja vastaukseni on aina sama, riippuu kuun asennosta. Asia nyt vain on niin että meillä on molemmilla hyviä ja huonoja päiviä. Useimmiten huonot päivät johtuvat siitä, että jompi kumpi meistä ei ole toiminut toisen toivomalla tavalla, lapsellista touhua.

Mutta siis, palataan aiheeseen. Olen ollut alusta saakka varma, että ero oli meidän kohdalla oikea ratkaisu. Olimme lopulta todella erilaisia ihmisiä ja tuntui kun olisimme tukahduttaneet toinen toisemme. Emme saanut yhteistä arkea rullaamaan ja ajauduimme erillemme. Pitkään kestäneessä ongelmien oravanpyörässä ne kasvoivat lopulta liian suuriksi ja muuta keinoa ulos ei enää ollut kuin erota.

Mutta nyt kun tuosta erosta on kestänyt jo useampi kuukausi, havahdun siihen ikävän tunteeseen. Sain eilen vahingossa kuulla exäni tapailleen jotain jo viime marraskuusta lähtien ja myös lapsemme tavanneen tämän ja täytyy myöntää että rintaani alkoi välittömästi puristamaan ja kyyneleet vierimään poskia pitkin. Olin töissä vielä kuullessani tämän ja huulta purren yritin siirtää ajatukseni pois, jotta pystyin selvitä työpäivästä.

En voi kieltää ettenkö olisi itsekin tavannut uusia ihmisiä eromme jälkeen, mutta toistaiseksi olen pysynyt tyytyväisesti sinkkumarkkinoilla. Pieni kateellisuus ja katkeruus nosti nyt kuitenkin päätään enkä pysty oikeastaan edes selittämään läpikäymääni tunnereaktiota.

Aika kultaa muistot ja alan pikkuhiljaa unohtamaan ne kaikki huonot hetkemme ja ärsyttävät luonteenpiirteet. Exäni on yrittänyt vuoden alusta saakka kysellä milloin avioeron lopullista päätöstä voi hakea, mutta joka kerta olen kieltäytynyt selvittämästä asiaa, ärsyyntynyt ja vältellyt keskusteluja aiheesta. Olen yrittänyt unohtaa asian ja siirtää sen hoitamista loppuun, se kaikki tuntuu niin lopulliselta ja se sattuu vaikka sitähän juuri halusin?

Viimeinen kuukausi on ollut aika rankkaa aikaa ja olen alkanut iltaisin saamaan taas paniikkikohtauksia ja huomaan etten ole voinut niin hyvin mitä voin syksyllä ja talvella. Olen yrittänyt tukahduttaa tunteitani käymällä taas enemmän ulkona. Nukun liian vähän, syön huonosti enkä enää liiku. Kesä tekee tuloaan, valon määrä lisääntyy ja päivät pitenee ja pitäisi kai mielen piristyä, mutta tuntuu kuin itsellä mentäisiin täysin vastakkaiseen suuntaan.

Lopullinen ero on nyt kuitenkin sinetöity ja siitä muistuttaa tuo eilen käräjäoikeudelta saatu päätöskirje. Sanokaa että tämä on vain ohimenevää?