Monta Syytä Rakastaa on elämänmakuinen sisustus- ja lifestyleblogi. Kirjoittajana toimii sisustusalalla opiskeleva Nina, 6-vuotiaan pienen pojan äiti, joka rakentaa ja sisustaa omaa unelmakotiaan skandinaavisin ottein. Nina rakastaa valokuvaamista ja pyrkii taltioimaan kuviinsa aitoja hetkiä ja tunteita. Tästä blogista löydät rehellistä arkea ja inspiroivaa arjen kauneutta!
Nyt poiketaan rajusti blogin normaalista linjauksesta, jonninjoutavasta ja pinnallisesta lätinästä, mennään pintaa syvemmälle. Olen muutaman kerran sivunnut ohimennen sairastavani paniikkihäiriötä. En edes yritä enkä halua salailla sitä. En sinänsä osaa puhua sairaudesta, koska en koe sitä sairautena. En tiedä miksi sitä kutsuisin.
Kaikki alkoi siitä, kun vuonna 2007 olin bussissa matkalla kouluun. Kuuntelin nyyhkybiisejä erottuani silloisesta poikaystävästäni, kun yhtäkkiä silmissä alkoi sumentua. Ryntäsin ulos bussista heti seuraavalla pysäkillä säikähdyksissäni ja soitin itkien äidilleni. Ei mennyt montaakaan päivää, kun olin ensimmäistä työpäivääni silloisessa työpaikassani. Kävimme läpi esimiehen kanssa hyllyvälejä, kun alkoi taas pyörryttää. Tovin sinnittelyn jälkeen rohkenin sanomaan hänelle, että nyt täytyy päästä istumaan alas ja taas soitettiin äidille. Huolestunut äitini varasi heti ajan lääkärille ja diagnoosiksi sain samalta istumalta paniikkihäiriön. Aloitettiin lääkkeet, mutta silloiseen elämäntilanteeseen ne eivät sopinut lainkaan ja jätin ne kesken.
Paniikkikohtaukset menivät ohi ja voin hyvin. Välillä niitä tuli edelleen, mutta harvemmin. Kaikki hoitotoimenpiteet jätettiin siis kesken ja sain huokaista helpotuksesta. Välttelin silti joitakin asioita, kuten mm. elokuviin menemistä ja hankimme auton ettei tarvinnut kulkea bussilla kouluun. Toki oli lyhyitä kausia, jolloin oli vaikeampaa, mutta selvisin aina ilman hoitoa.
Yllättäen Eliksen vauvavuoden päätyttyä paniikkikohtaukset tulivat takaisin, ryminällä. Viimeinen puoli vuotta on ollut todella vaikeaa, puhumattakaan viimeisestä kahdesta kuukaudesta. Olen miettinyt pääni puhki, mikä on laukaissut ne näin yllättäen. En keksi muuta kun stressi ja ajanpuute. Oma aikani on muisto vain ja hyvästit on heitetty hömppäsarjojen katsomiselle yksin ja niihin mukaan heittäytyen itkien silmät päästä, liikunnalle ilman kiirettä ja tiukkaa aikataulua tai sisustuskaupoissa kiertämiselle. Kaikki päivät on aikataulutettu tiukasti ja läpsystä vaihdolla mennään miehen kanssa niinä päivinä, kun hän ei tee esimerkiksi iltavuoroa, jolloin olen taas kokonaan yksin Eliksen kanssa suoraan töistä tullessani.
Miten paniikkikohtaus ilmenee? Se voi ilmetä erilailla eri tilanteissa, mutta itselleni tällä hetkellä pahin on autolla ajaminen. Syke nousee, tulee epätodellinen olo, äänet kuuluvat voimakkaammin, rintaa puristaa, tuntuu ettei saa henkeä, saattaa iskeä paha olo ja alkaa oksettaa, pyörryttää ja silmissä alkaa sumentua. Kuulostaa todella miellyttävältä, NOT. Paniikkikohtauksen jälkeen olo on kuin raskaan aerobisen harjoittelun jäljiltä, olen väsynyt ja totaalisen uupunut. Jos näillä paniikkikohtauksilla myös laihtuisi kuten liikunnalla, niin en pistäisi pahitteeksi. 😉
Joka tapauksessa paniikkikohtaukset ja niitä edeltävät ahdistuskohtaukset hankaloittavat tällä hetkellä elämääni todella paljon, rajoittavat menemistä ja tekemistä ja vievät kaiken ilon mukavistakin tapahtumista. Esimerkiksi, en pysty tällä hetkellä iloita keväisestä reissustamme ystäväni kanssa Tukholmaan Adelea kuuntelemaan, koska ahdistun jo valmiiksi peläten paniikkikohtausta. Tai keväinen risteily juhlien toisen ystäväni kolmekymppisiä. Ääh ja puuh. Pelkkä kirjoittaminenkin saa sykkeeni nousemaan ja rintaa alkaa puristaa.
Nyt olen vihdoinkin päättänyt hankkia apua. Jouduin myöntämään itselleni etten selviä tästä yksin ja en pysty parantamaan tätä itse, eikä tämä ainakaan ole menossa ohi kuten ennen. Paniikkikohtaukset tai siis ilmeisesti niitä edeltävät ahdistuskohtaukset ovat läsnä päivittäin ja ne on niin uuvuttavia ja mehut vieviä, että olen illalla niin loppu etten jaksa enää edes välttämättä katsoa telkkaria. Ne rasittavat arkeani ja olen kerran jos toisenkin joutunut kieltäytymään näkemästä vaikkapa ystäviäni, koska en pysty ajamaan heidän luokseen kylään. Olen joutunut pyytämään äitiäni käymään meille kaupassa, koska en pysty ajamaan ruokakauppaan tai kulkenut kyydillä töihin, koska en ole pystynyt ajamaan itse. Joudun kieltäytyä, kun mieheni ehdottaa elokuvaan menemistä tai saan kutsun kivoihin juhliin.
Välillä synkimpinä hetkinä mietin, olenko tulossa lopullisesti hulluksi. Mitä jos kaikki läheiseni alkavat välttelemään seuraani, koska olen niin hankala. Mutta puhuminen helpottaa ja toivon, että muutkin paniikkihäiriöön sairastuneet uskaltavat puhua siitä avoimesti.
Onko itselläsi tai läheisilläsi kokemuksia paniikki- tai ahdistuskohtauksista?
