Viimeisestä blogikirjoituksesta onkin kulunut jo taas aikaa ja ne lukijat, jotka eivät lähipiiriini kuulu, ihmettelevätkin varmaan mitä minulle on käynyt. Perätilasynnytyksestä on siis selvitty ja jopa odotettua paremmin ja nyt ollaan koettu vanhemmuutta jo seitsemän viikkoa. Ristiäiset on vietetty ja ne olivat  18.5. Ristiäiset olivat erittäin onnistuneet stressin määrästä huolimatta ja poika oli todella hienosti koko ristiäisten ajan.

Tässä hieman synnytyskertomusta omasta näkökulmasta, maustettuna hieman C:n ajatuksilla. 🙂

Synnytys siis tapahtui luonnollisesti alateitse maanantaina 22.4. (rv 40+4). Sektioaika oli varattu saman viikon perjantaille 26.4., mutta onneksi poika päätti tulla ennen sitä, sillä alatiesynnytys oli itselleni erittäin tärkeä juttu. Edellisessä blogikirjoituksessa tunteet alatiesynnytystä kohtaan olivat pelottavat, mutta kirjoituksen jälkeen sain kasattua ajatukset uudelleen ja valmistautua henkisesti alatiesynnytykseen ja kokemus oli hieno. Koko synnytystä edeltävän viikonlopun kärsin voimakkaista supistuksista, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ne eivät olleet mitään verrattuna siihen mitä oli vielä tulossa. 😉

Lauantaiaamuna 20.4. lähdimme Jorviin, kun koko aamuna en ollut tuntenut pojan liikkeitä aamukahvista ja -puurosta huolimatta, jotka yleensä ovat saaneet pojan hereille. Jorvissa jouduttiin käyrille ja siellähän se poika oli hengissä ja hereillä, mutta lääkäri totesi liikkeiden silti olevan kovin heikkoja. Pääsimme kotiin, mutta hän halusi että tulemme illalla vielä uudelleen käyrille. Loppupäivän poika olikin oma vilkas itsensä ja illalla liikkeet olivat jo lääkärinkin mielestä paremmat, joten ei muuta kun takaisin kotiin. Seuraava yö meni taas supistellessa ja sunnuntaina menimme siskoni luokse ja hän näytti minulle keinoja, joilla lievittää supistuksia kotona. Jätimme samalla koiramme hoitoon varmuuden vuoksi, sillä supistukset enteilivät kovasti, että synnytys on lähellä. Illalla lähtiessämme kotiin siskoni luota, hän kehotti kokeilemaan näyttämiään supistuksen lievityksiä kotona ennen kuin säntäämme Jorviin. Kävimme kaupan kautta ostamassa eväitä sairaalaa varten ja pääsimme kotiparkkipaikallemme, kun totesin että nyt perkele en enää kotiin pysty menemään. Siispä suuntasimme suoraan Jorviin sairaalakassinkin jääden kotiin.

Jorvissa meidät otettiin sisään ja sain kivunlievitystä ja jäimme yöksi C:n kanssa yhteen lepohuoneista. Minä nukuin levollisesti kipulääkkeiden ansiosta, mutta C nukkui hädin tuskin edes kahta tuntia. Ahtauduimme nimittäin nukkumaan lusikkaan samaan sairaalavuoteeseen. Aamulla kätilöopiskelija tuli kyselemään fiiliksiä ja kertomaan, että lääkäri tulee tutkimaan heti kun synnytyssalista pääsee. Muutaman tunnin päästä samainen kätilöopiskelija tuli tiedustelemaan, että miltä meistä tuntuisi jos menisimmekin vielä takaisin kotiin, tosin ei ennen lääkärin tekemää tutkimusta. Pillahdin kamalaan itkuun, sillä turhauduin tajutessani, että synnytys ei ole vieläkään käynnistymässä, jos meitä ollaan kotiinkin päästämässä ja kivut sen kuin yltyivät. Lääkärin tutkimuksissa selvisi kuitenkin, että auki ollaan n. 2,5cm ja kanava hävinnyt kokonaan ja lääkärin sanoin ”kotiin lähtö perutaan”. Tämän jälkeen C lähti kotiin hakemaan sairaalakassia ja minä sain lisää kipulääkettä. C:n tultua takaisin sairaalaan, tuli kätilö myös katsomaan kohdunsuun tilanteen. C lähti käymään sairaalan kahviossa, jonka aikana minulta sitten menikin vedet ja C:n tullessa takaisin, näky oli mitä mahtavin, kun makasinkin yhtäkkiä siellä vaipat jalassa ja C oli aivan ihmeissään.

Kello oli noin 16.30 maanantaina 22.4. kun vedet menivät ja niiden mentyä alkoivatkin aivan jäätävät supistukset. Jälkikäteen ajateltuna, olisin varmasti pärjännyt tähän asti kotona supistusteni kanssa. Noin 10 minuuttia vesien menon jälkeen kutsuin kätilön takaisin huoneeseen ja pyysin lievitystä kipuihin, johon kätilö vain totesi, että odotellaan n. 45 minuuttia ja katsotaan sitten tilannetta uudelleen. Odotimme varmasti reilun tunnin, kunnes kätilö saapui huoneeseen katsomaan tilanteen ja ensimmäisenä kysyi ovatko supistukset olleet kokoajan noin kovia, johon totesin että no on :D. Tästä seurauksena siirryimmekin synnytyssaliin. Synnytyssalissa saimme ilokaasua, joka valitettavasti ei toiminut minulla laisinkaan, mutta jota silti hengittelin paniikissa. Myös C testasi ilokaasua eikä se toiminut hänelläkään muuten, kuin aiheuttavan vain pahaa oloa ja pääkipua. Ilokaasun voimilla mentiin 1-2h, kunnes vaadin epiduraalin ja kätilö tutki kohdunsuun. Onnekseni kätilö totesi sen auenneen nyt noin 4 cm ja voimme aloittaa epiduraalin laiton. Kätilöllä ei tuntunut olevan mikään kiire anestesialääkäriä kutsuessaan paikalle ja valmistellessaan epiduraalin laittoa. Minulla jäikin hieman paska maku suuhun tästä kätilöstä ja onneksi epiduraalin vaikutuksen aikana Jorvissa vaihtui työvuoro ja meidän kätilö vaihtui huomattavasti mukavampaan henkilöön. Epiduraalin laitto oli todella pelottavaa ja makasinkin koko tämän ajan jähmettyneenä ilokaasua hengitellen ja C jutteli iloisesti anestesialääkärin kanssa. Noin tuntia myöhemmin tämä uusi kätilömme tuli esittelemään itsensä samalla kuin tuli katsomaan kohdunsuun tilanteen. Hän totesi minun olevan nyt kokonaan auki ja tuntevansa pojan pyllyn kädessään ja että noin 10 minuutin päästä aloitetaan ponnistus. Olin todella hämmentynyt ja iloinen ja kaiken maailman sekavissa olotiloissa tästä tiedosta. Epiduraalin ansiosta supistukset eivät olleet sattuneet laisinkaan koko tänä aikana ja en voinut kuvitellakaan olevani yhtäkkiä kokonaan auki. En ollut ehtinyt valmistautua tähän ponnistamiseen laisinkaan. Kätilö laittoi pinnin kiinni pojan pyllyyn, jotta sydänääniä voitiin seurata koko ponnistusvaiheen. Olin hieman hämilläni tästä, sillä kaikki lääkärit joiden kanssa olin keskustellut ennen synnytystä, kertoivat että perätilasynnytyksessä vauvan sydänääniä ei voida seurata, sillä pinniä ei saa kiinnitettyä sen päähän ja tämän vuoksi ponnistusvaiheen tulee olla nopea tai tehdään sektio. Noh, meillä ainakin toimi pinnin kiinnittäminen pyllyyn ja sydänääniä seurattiin hyvin koko ponnistusvaiheen ajan. Teimme kätilön kanssa muutamat harjoitusponnistukset ennen kuin hän kutsui lääkärin ja lisää kätilöitä paikalle. Parhaimmillaan salissa taisi olla kolme tai neljä kätilöä sekä lääkäri. Kätilömme kehui minun ponnistavan todella hienosti, aivan kuin olisin ennenkin synnyttänyt. Naureskellen kerroin tämän johtuvan varmasti raskauden aikaisesta ummetuksestani, jolloin tuli ponnistusta treenattua. Koko ponnistusvaihe ei sattunut laisinkaan, kiitos epiduraalin, mutta kolmen vuorokauden valvomiset ja kärsimiset supistuksista olivat kyllä vieneet voimani niin, että tuntui tässäkin voimat loppuvan kesken. Taisin ponnistaa hienosti pojan ulos päähän asti. Pään ponnistaminen taisi kestää kaikista pisimpään ja C muisteleekin kuunnelleen kätilöiden ja lääkärin välistä keskustelua, että sydänäänet olisivat tässä tipahtaneet pojallamme, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että sektioon ei tarvitse mennä vaan uskoi minun saavan ponnistettua pojan ulos. C oli niin jäätynyt koko ponnistusvaiheesta, että hän tahtomattaan seurasi koko tilanteen ja jopa sen, kun minulta leikattiin epparia eli välilihaa. Jossain vaiheessa muistan erään kätilön sanoneen C:lle, että tuoli hänen takanaan on sitä varten, että hän voi siinä istua. Kaiken kaikkiaan ponnistusvaihe kesti 25 minuuttia ja synnytys n. 5 tuntia, kun se lasketaan vesien menosta ja meille syntyi 9 pisteen ja 10 pisteen poika maanantaina 22.4. klo 21.23. Pituutta pojalla oli 52 cm, painoa 3460 g. Fiilis oli sanoinkuvaamaton, mutta hieman harmittaa etten muutaman kyyneleen tirauttamista enempää itkenyt.

Olen jälkikäteen lueskellut perätilasynnytyksen riskejä ja vieläkään en ymmärrä, mikä minusta teki nyt todella rohkean kun olen uskaltanut synnyttää perätilavauvan. Kaikkialla puhutaan kamalista riskeistä, mutta kukaan ei kerro mitä nämä riskit ovat. Vauvan pylly oli huomattavasti helpompi synnyttää kuin pää, joka oli ympärysmitoiltaan isompi kuin pylly. Tosin meidän vauva oli niin mallikkaasti linkkuveitsiasennossa kohdussani, että tämä varmasti helpotti asiaa. Ainoa riski mitä tuosta pinnin kiinnittämisestä pyllyyn luin oli, että pinnin kiinnitys pyllyyn saattaa säikäyttää vauvan ja hän avaa kätensä kohdussa. Huh, onneksi näin ei meille käynyt. Meidän kätilö oli aivan super hyvä ja taitava ja minulla jäi aivan uskomattoman hieno fiilis koko synnytyksestä tai ainakin siitä eteenpäin kun meidän kätilö vaihtui. Ja nyt meillä on aivan uskomattoman ihana 7 viikon ikäinen poika, jonka kasvamista saattekin jatkossa seurata.

Olenkin täysin unohtanut kirjoitella kuulumisia koskien perätilavauvaamme. Edellisestä lauseesta voidaan jo päätellä, että väärinpäinhän se siellä oli. Heti ultrauksen jälkeen jouduin käyrälle n. 10 minuutiksi. Tämän jälkeen lääkäri otti meidät vastaan ja teki tarkemmat tutkimukset. Hän totesi vauvan olevan laskeutunut jo niin alas, että kääntämään ei enää lähdetä yrittämään. Lääkäri teki sisätutkimukset selvittäen josko alateitse synnytys olisi silti mahdollista. Saimme vauvalle painoarvioksi 2,9kg (rv 37+0). Lääkäri uskoi alatiesynnytyksen olevan mahdollista, mutta laittoi meidät vielä magneettikuvauksiin. Koska pääsiäinen oli tulossa, siirtyi vastausten saaminen vasta seuraavan viikon tiistaille ja koko pääsiäinen menikin vauva mielessä. Samalla varattiin kontrollikäynti torstaiksi 11.4. huolimatta magneettikuvien tuloksista.

Tiistaina 2.4. odotin koko päivän jännittyneenä puhelinsoittoa lääkäriltä ja iltapäivällä hieman ennen kolmea hän soittikin. Saimme luvan alatiesynnytykseen kontrollikäyntiin asti, jonka jälkeen katsotaan tilannetta uudelleen. Nyt eletään tiistaita 9.4. eikä vauvaa näy vielä. Ylihuomenna meillä olisi tuo kontrollikäynti ja jännittää aivan kamalasti. Vierailimme jo pe-la välisenä yönä Naistenklinikalla kovien supistusten takia, mutta koska kohdunsuu oli auennut vasta vajaa sentin, ei synnytys ollut ajankohtainen ja pääsimme takaisin kotiin. Naistenklinikalle jouduimme Jorvissa olleen sulun takia. Kyseessä oli kyllä kauhujen yö, sillä kivut yltyivät niin pahoiksi, että Naistenklinikan vastaanotolla maatessani käyrillä oksensin kolme kertaa. Sain kipupiikin kankkuun, joka lopetti kivut samantien ja sen jälkeen ei ole juuri supistellutkaan.

Käynti Naistenklinikalla herätti kyllä kaikki epäilykseni kykeneväisyydestäni synnyttämään alateitse. Kivut olivat pelottavan kovat ja traumaattiset. Melkein toivon, että kontrollikäynnillä varataan suoraan aika sektioon.