Illallinen pimeässä

Terveiset flunssan kourista, me täällä Benin kanssa maataan sohvalla! Eilen koitti vihdoin se päivä, kun kävimme lunastamassa jo vuosi sitten äitienpäiväksi saamani lahjakortin, joka oikeutti illalliseen pimeässä. Illallinen järjestettiin Katajanokan Kasinossa, joten puitteet oli melkoiset. Odotin todella jännittyneesti illallista, koska olemmehan molemmat melko nirsoja ruoan suhteen. Monet läheiseni kuitenkin olivat jo etukäteen lohdutelleet minua, että tuskin siellä mitään pahaa syötetään. No mitäs siellä sitten syötettiin?

En uskalla paljastaa suoraan mitä siellä söimme, enhän tiedä vaihtuuko siellä menu, mutta voin kertoa että tämä reissu päättyi mäkkärin kautta kotiin. En ollut koko päivänä syönyt mitään, halusin säästää tilaa upealle ravintolaillalliselle ja melkein jo heikotti, kun pääsimme ravintolaan kuuden maissa illalla. Voin kuitenkin kertoa, että kun alkuruoka tuotiin pöytiin ja aloin tunnustelemaan sitä sormin, ensimmäinen ajatukseni oli onko tämä vitsi!? Mieheni siinä lohdutti, että ehkä tämä tosiaan on vain kiusausta ja makuaistin herättelyä ja annokset paranee loppua kohden, pääruoka ja sitten… Hän ei ehtinyt lausettaan sanoa loppuun kun naurahdin ”niin ja sitten onkin jo jälkiruoka?” Jälkiruokahan nyt ei vaan voi mennä kamalasti pieleen.

Pääruoka olikin ihan ok, mutta ok:ta parempaa kuvausta ei sekään saa. Ruoka vastasi maultaan tavallista kotiruokaa, mitä tosin meillä ei koskaan tehtäisi. Se sisälsi paljon läskipaloja, jotka tuntuivat jo sormien välissä eikä niitä kovin mielellään enää suuhun laittanut. Kasvisten määrä oli ihan olematon, perunasta tai sen tapaisesta puhumattakaan. Jälkiruoka oli ainoa maistuva annos, mutta sekin oli kahdella lusikallisella syöty.

En siis ihan tältä istumalta pysty todellakaan suosittelemaan illallista pimeässä. Kokemuksena mielenkiintoinen, mutta ruoka sai vain vihaiseksi ja nälkäiseksi. Samalla hinnalla olisi saanut aivan upean ja maistuvan illallisen, me kun emme muutenkaan kovin usein käy ulkona syömässä.

Mieleni pahoittamiseen ei auttanut yhtään se, että kolhimme automme viedessä Elistä kummisedälle hoitoon ja flunssa iski kuin salama tyhjältä taivaalta. Kotiin päästyämme nukahdin nanosekunnissa Eliksen viereen.

Mutta jottei vain huonoa kuuluisi, niin sain eilen uuden puhelimen. Olen onnistunut tässä vuoden sisällä vaihtamaan jo kolmeen kertaan puhelimen, niin epäonnista on ollut niiden suhteen. Sain vuosi sitten joululahjaksi mieheltäni Samsungin Zoom -puhelimen, mikä todettiin heti kättelyssä ihan surkeaksi. Kamera toki oli ihan mainio, mutta se oli heti tietysti sen muista ominaisuuksista pois. Syksyllä sitten sijoitin silloin juuri markkinoille tulleeseen Samsungin S5 -puhelimeen, mikä olikin oikein mainio kapistus. Pientä tökkimistä tietysti, jälki käteen kävi ilmi ettei kyseistä puhelinta oltu suunniteltu ihan loppuun asti. No ei se menoa haitannut, mutta kävipä niin, että puhelin tippui kivilattialle ja näyttö hajosi. Korjautin näytön ja alle viikon sisällä puhelimen saatuani takaisin, poksahti näyttö suoraan käsissäni uudelleen. Tätähän ei korjausfirmassa uskottu, eikä sitten myöskään näyttöä korjattu. Tuntui liian pahalta laittaa toiset 200 euroa näytön korjauttamiseen, omavastuuosuudenkin ollessa 150 euroa, joten päädyin hankkimaan uuden puhelimen. Kenties joskus kun rahaa on liikaa, korjautan tuon uudelleen kakkospuhelimeksi. Nyt uskoisin kuitenkin hankkineeni niin hyvän puhelimen, että tästä pitää pitää huolta, jotta kestää muutaman vuoden. 🙂