Monta Syytä Rakastaa on elämänmakuinen sisustus- ja lifestyleblogi. Kirjoittajana toimii sisustusalalla opiskeleva Nina, 6-vuotiaan pienen pojan äiti, joka rakentaa ja sisustaa omaa unelmakotiaan skandinaavisin ottein. Nina rakastaa valokuvaamista ja pyrkii taltioimaan kuviinsa aitoja hetkiä ja tunteita. Tästä blogista löydät rehellistä arkea ja inspiroivaa arjen kauneutta!
Kaikilla meillä on haaveita, vähän isompia ja vähän pienempiä ja kaikkea siltä väliltä. Jotkut haaveet tiedostamme saavuttamattomiksi, mutta sellaisiakin pitää olla. Ihmisen on hyvä haaveilla ja unelmoida. Sitten on niitä haaveita, joita voimme saavuttaa. Niitäkin on eri asteisia. Toiset haaveet vaativat enemmän työtä ja ponnistelua ja toiset on saavutettavissa pienemmällä vaivalla. Puhumattakaan siitä, että jollekin toiselle sama haave voi olla suuremman ponnistelun takana kuin toiselle, koska olemme jokainen erilaisia, yksilöitä.
Olen ennenkin maininnut etten ole koskaan ollut mikään urheilijaluonne. Toki pidän urheilusta ja varsinkin iän myötä siitä on tullut entistä tärkeämpi osa niin henkistä kuin fyysistä hyvinvointia. Mutta en ole koskaan ollut intohimoinen urheilija, en ole löytänyt sitä urheilulajia jolle sydän todella sykkisi. Minua on lapsena viety eri harrastuksiin ja olen saanut kokeilla kaikkea, mutta ei. Muistan peruskoulussakin inhonneeni liikuntatunteja, koska olin surkea kaikissa lajeissa ja tunsin häpeää ollessani niin kömpelö kaikessa.
Muistan kun joskus parikymppisenä päätin yhtenä syysiltana mennä ensimmäistä kertaa elämässäni juoksulenkille. Se oli kamalaa. Jalkoihin särki, askel tuntui raskaalta ja hengittäminen oli suorastaan tuskaista. Jossain vaiheessa ymmärsin, että sitäkin pitää harjoitella. Pitää osata oikea hengitystekniikka, oikeanlainen askel ja erittäin tärkeä rooli on tietysti hyvillä juoksukengillä. Niitä kausia tuli ja meni kun innostuin enemmän lenkkeilystä, mutta koskaan en yli 5 km juoksulenkkiä onnistunut juoksemaan. Päätin silti jo kauan sitten, että joskus vielä onnistuisin juoksemaan 10 km.
Viime viikolla se sitten tapahtui, täysin yllättäen. Yhtenä iltana päätin mennä kuntosalille purkamaan pahaa mieltä ja aloin tekemään juoksumatolla alkulämmittelyä. Siinä sitten jo tovin juostuani sain idean kokeilla josko pystyisin siihen. Ja niin vain, pienellä raivolla runnottuna 65 minuutin jälkeen kymmenen kilometriä oli saavutettu. En ole varmaan koskaan ollut niin loppu, mutta samaan aikaan niin onnellinen. Onhan se tietysti eri asia juosta juoksumatolla kuin maastossa, mutta kyllä tässä itsellä yksi haave toteutui ja matka on vain ylöspäin.
Kohti seuraavan haaveen tavoittelua!
Hienoa, että löysit oman lajisi. Juoksumatto on melkein hypnotisoiva joskus. Ainakin minulle. Iloa ja mielihyvää liikunnasta tulevaisuudessakin.
Wau hienoa! Tuollaisesta onnistumisesta saa kyllä paljon uskoa ja lisää tsemppiä tekemiseen. Haaveena mullakin vähän sama. Olisi kiva jaksaa juosta pitkiä matkoja. Ihania kuvia tässä postauksessa.
Juoksu tuntuu vaikealta enkä juuri juokse. Pari vuotta sitten kävin juoksukoulun, mutta sen jälkeen ei ole juuri tullut juostua. Tänä syksynä aloitin futiksen ja koriksen. Molemmissa tulee juostua huomaamatta ja se ei tunnu ollenkaan vaikealta. Toki välillä kunto loppuu..
Oman lajin löytäminen on aina hienoa! 🙂