Monta Syytä Rakastaa on elämänmakuinen sisustus- ja lifestyleblogi. Kirjoittajana toimii sisustusalalla opiskeleva Nina, 6-vuotiaan pienen pojan äiti, joka rakentaa ja sisustaa omaa unelmakotiaan skandinaavisin ottein. Nina rakastaa valokuvaamista ja pyrkii taltioimaan kuviinsa aitoja hetkiä ja tunteita. Tästä blogista löydät rehellistä arkea ja inspiroivaa arjen kauneutta!
Nimittäin lapset! Yhdellä hetkellä ne näyttävät niin surullisilta ja eksyneiltä bambeilta, kun viet niitä uuteen päiväkotiin. Se näky on niin kamala, että itsellesi tulee aivan järkyttävän paha olo lapsesi puolesta ja sydäntä puristaa. Se paha olo saa sinut ottamaan lapsen pois päiväkodista kesän ajaksi ajatellen, että kiva kun saa pitää kotona ja nauttia yhteisestä ajasta kerta työtkin antaa myöten. Sitten alkaakin se kaksinaamaisuus, nimittäin ilkikurisuus valtaa sen saman surullisen ilmeen omaavan lapsen mielen ja se keksii kaikkea pahaa äidin päänvaivaksi ja saa lopulta äidin romahtamaan ja vuorostaan itkemään turhautumistaan.
Sen jälkeen kun tein sen ison päätöksen pitääkin Eliksen pois päiväkodista heinäkuun, niin alamäki alkoi meidän välillä. En voinut tietenkään kuvitellakaan, että meininki kääntyisi näin päälaelleen ja valehtelisin jos väittäisin että yhtenäkään päivänä ei oltaisi täällä kotona huudettu. Eräänä iltana kaikki meni siihen pisteeseen, että annoin Eliksen yksin itkeä sängyssään ja siirryin olohuoneeseen itse itkemään. Mies tietysti siirtyi vuorostaan Eliksen huoneeseen nukuttamaan. Oma itku ei tietenkään auttanut siihen pääkipuun, joka oli vaivannut jo koko päivän, varmaan sekin seurausta tästä jatkuvasta huutamisesta… No ei, kyllä se johtui ihan muista vaivoista.
Tällä hetkellä mulla on aivan totaalisen epäonnistumisen tunne äitinä. Tuntuu, että jossain on kasvatuksessa mennyt pieleen, kun meidän perheessä vain huutaminen tehoaa eikä aina edes se. Ei auta pitkät aamu-ulkoilut ja rutiinit, ei niin mitkään perkeleen lahjomiset edes. Uhma, sitä se on ja kymmenen kertaa pahempana kun niinä päiväkotipäivinä.
Esimerkkinä yhtenä päivänä oltiin Bauhausissa ja kävelin kassalle kädet täynnä painavia hyllyjä eikä Elis totellut vaan juoksi mielivaltaisesti pitkin käytäviä vähät välittämättä siitä missä äiti menee. Muutaman kerran mietin että kumman jätän kauppaan, hyllyt vai Eliksen, koska molempia en saanut ulos kaupasta samalla kertaa kun en kärryjäkään ollut ottanut, alkuperäisissä suunnitelmissa ei nimittäin ollut kun vaan käydä katsomassa hintoja. Seuraavana päivänä sama käyttäytyminen toistui Gigantissa kun käytiin katsomassa keittiöitä ystävälleni. Ja sitä seuraavana päivänä, kun olimme vuorostaan Ikeassa, jossa rattaatkaan ei Elistä pidätellyt.
Sen lisäksi päiväunet on mennyt tapellen. Olen jättänyt yksin huoneeseen, laittanut pihalle seisomaan itkemään (onneksi kesä), uhkaillut, lahjonut, istunut vieressä, silittänyt. Tuloksetta. Nämä kamalat huutokilpailut, joista en todellakaan voi sanoa olevani ylpeä. Muutaman kerran on ollut jopa ystäväni todistamassa sitä showta miten meillä ei totella ja kirjaimellisesti hypitään seinille.
Kaikkeen sanotaan ei, ihan kaikkeen. Vaikka ehdottaisin jäätelölle menoa, jota seuraa tietysti pukeminen, niin sekin on ei ei ei. Siis vaikka siitä seuraisi jotain kivaa niin silti pistetään vastaan? Ei mene tämän äidin järkeen tuollainen, mutta kai se on se U-H-M-A!
Uhmaan ei tietenkään auta se, että Elis on yleisestikin melko vilkas lapsi, joten kaikki uhmaan liittyvät ”oireet” tuntuu moninkertaisina. Olen nyt viikon verran kärsinyt päivittäisestä päänsärystä ja väsymyksestä. Voisin vaan maata sängyssä, vetää peiton korviin ja antaa Eliksen tehdä ihan mitä lystää. Olkoon syömättä, pissatkoon lattialle, kakatkoon suihkuun, kulkekoon nakuna ja olkoon nukkumatta. Onneksi näin en kuitenkaan tee. 🙂
Olen puhunut.