Olen viime aikoina herännyt miettimään tuota otsikon kysymystä. Asia on nimittäin vaivannut jo tovin ja koska olen täällä rehellisesti kertonut tähänkin saakka paniikkihäiriöstäni, niin haluan jatkaa samalla linjalla.

Yleensä paniikkihäiriö mielletään negatiivisiin elämässä koettuihin tapahtumiin, mm. ahdistuneisuuteen ja stressiin. Olen nyt kahden vuoden ajan tehnyt töitä itseni ja paniikkihäiriöni kanssa ja voinut todella hyvin sillä saralla. En ole saanut paniikkikohtauksia, eikä asia ole ollut päällimmäisenä mielessäni.

Voinkin sanoa olevani tällä hetkellä todella onnellinen. Niin onnellinen, että tuntuu kuin sydän pakahtuisi. Jo pelkkä onnellisuuteni ajatteleminenkin saa sydämeni hakkaamaan kovempaa. Se on kuitenkin herätellyt taas henkiin niitä paniikkihäiriön tuntemuksia, mikä tuntuu todella hassulta ja jopa tyhmältä.

Pelkään nimittäin että tämä onnellisuus viedään pois. Juuri kun olin saanut kasattua itseni ja oppinut pärjäämään omillani, löysin jotain ihanaa rinnalleni enkä halua luopua siitä nyt tai koskaan. Olen tukeutunut tähän toiseen henkilöön nyt niin kovasti, että ajatuskin menettämisestä saa panikoimaan.

En ole vuoteen käynyt terapiassa, koska en kokenut sitä enää tarpeelliseksi. Nyt kuitenkin olen miettinyt pitäisikö aloittaa taas uudelleen, käydä juttelemassa nykyisestä elämäntilanteestani ja miksi nuo epämukavat tuntemukset ovat palanneet. Mistään paniikkikohtauksesta ei nyt ole kyse, mutta ei sen pitäisi niinkään olla että olen alkanut edes ajattelemaan niitä kun kaikki on paremmin kuin hyvin.

Olisi mukava kuulla muiden ajatuksia ja kokemuksia aiheesta. Onko normaalia pelätä onnellisimmillaan? Onko normaalia mennä juttelemaan ammattilaisen kanssa, vaikka kaikki on hyvin?